Lauantai.

Päivät kuluu, kello lyö vaikkei mitään tekiskään. Aika parantaa ja tunteet laantuu. Pieni analysointi edellisen kirjoituksen tunnepuuskasta.

Okei, olen samaa mieltä edelleen ja tulen varmaan aina olemaan. Mikään ei ole muuttunut, mutta ei jaksa olla katkera. Kuka menetti ja mitä, sitä ei tiedä kukaan.

Vapaa viikonloppu ja hieno ilma. Piristää elämää kummasti. Ystävät ja mukavien asioiden tekeminen. Suunnittelu ja etenkin kesästä unelmointi tekee onnelliseksi. Vaikka Yona laulaa, että unet on unelmaa, ja unelmat on harhaa (tai jotain) yksi iso missio mulle on ollut unelmointi. Tai se, että uskaltais unelmoida asioista. Ei aina sitä samaa kaavaa "elämä on tylsää", valivali. Ajoittain on sallittua pohtia mitä haluaisi tehdä ja toivon mukaan toteuttaa niitä ajatuksia oikeasti.

Tällä hetkellä unelmoin ensimmäisestä kesästä poissa kotoakotoa, oman parvekkeen sisustamisesta ja aamupaloista ja kesäilloista kaupungin sykkeessä. Lisäksi en toivottavasti ole yksin!

PS. Näiden ihmissuhde haasteiden takia ja kotonakotona vierailun ansiosta takaraivossa kytee edelleen ajatus omasta kissasta. Kuka kaipaa miehiä, ku vois olla kissakin. I know.

Keskiviikko.

Tässä sitä ollaan, vuosia myöhemmin. Taistelun jälkeen löysin tunnukset, koska halusin päästä kirjoittamaan jotain. Jätin päiväkirjan kirjoittamisen kesken, kun ajatus tästä nousi mieleen. Miksi? Jos katson taaksepäin, ja luinkin nuo vanhat sepustukset. Kovin epämääräistä, kovin nuorta, kovin kaukaista. Missä olen nyt? Mihin olen menossa? Mitä haluan? Mitä elämässä tapahtuu ja miten siihen suhtaudun?

Kukaan ei tiedä vastausta. Vähiten kai minä itse. Mullistuksia mullistusten perään. Tulemisia ja menemisiä. Silti jotku asiat vaan säilyy. Pysyvä hämmentyminen, toisten ihmisten tekemisten ansiosta.

Olen opiskellut. Olen mennyt töihin. Asun yksin. Elän aikuista elämääni ja olen 22-vuotias. Asuntolaina ja lapset sentään puuttuu. Ja ainiin! Parisuhde. Anteeks mikä se sellainen on.

Kaikki tietää Tinderin. Niin myös minä. Parin päivän aikana olen viimein saanut mittani täyteen ja vakavan tauon paikka on ainakin ellei ihan lopullisten hyvästien. Ei siksi, että olisin saanut elämääni jotain, pikemminkin siksi, että menetin jotain. Menetin, hetkellisesti, uskon ihmisiin.
Niinkin pinnallinen sovellus kuin Tinder onkin, olen löytänyt hienoja ihmisiä, ainakin olen uskonut niin. Olen luottanut, että kun ollaan jotain sovittu niin oikeasti tavataan siinä rautatieaseman pääovilla. Ja aina on tavattukin. Aina ei oo ollu niin superkivaa, mutta kertaakaan en ole katunut lähtemistä. Koska.

Kadun siinä vaiheessa, kun olen tajunnut että tuo upea ihminen ei haluakkaan tutustua. Eikä hän sitä viitsi edes minulle kertoa. Ei vaikka kysyisin suoraan. Olen oppinut sanomaan ikävästi hei hei- jos siltä on tuntunut. Miksei kukaan sano minulle hei hei? Olin jo salaisesti päättänyt, että NYT! Nyt on se hetki kun minua sattuu, että pääsen eroon tästä "bitch" leimasta, jonka yksi Tinder Match minulle antoi. Kiitti tatuointi vinkistä! Ehkä vielä toteutan sen.

Katkera bitch tässä hei. Haistakaa kukkaset, kesä tulee ja miehet menee! Mitä mä haluan? Mitä mä tarviin? En kai sua, mutta ehkä sua. Aurinko.

Seuraa mun matkaa.

Vapaa hampaasta?

Tämä juttu ei nyt ota tuulta alleen mutta ehkä täällä voi silloin tällöin käydä jotain väsäämässä. Vaatii panostusta, valitettavasti :) ja kameraa. Kuvat kiinnittävät huomiota.

Olen liittynyt silmälasi ihmisten joukkoon muutama päivä sitten. Se on hassua ajatella kuinka oudolta sitä itsensä tuntee lasit päässään. Vaikka maailma kirkastuu tuntuu että kaikki muu tarvitsee totuttelua.. ja kauan :D Näin aluksi en kyllä kykene käyttämään noita koko ajan.

Ja huomenna liityn myös siihen kerhoon ihmisiä joilta on poistettu viisaudenhammas. Pelkään ja vihaan ja inhoan hammaslääkäriä. Kamalimmaksi on osoittautunut siinä huoneessa odottaminen ennen kun pääsee makoilemaan sinne tuolille. Ja juuri kun aloin sisäistää ajatuksen " Hammaslääkäri ei ole niin kamala asia" alkoi viimeinen tuleva viisaudenhampaani vihoitella ja tappaa poskeani. Nyt kun kipu on jo laantunut, ja olen pariviikkoa odotellut hammaslääkäriin pääsyä alkaa tuo poisto kummitella mielessä yhä enemmän ja enemmän. Kuulemani kauhutarinat eivät helpota oloani yhtään. Ja kaiken lisäksi en tykkää piikeistä, en halua nähdä niitä niin kaikki on vähän enemmän okei. Mutta kerran aikaisemmin kun hammaslääkärissä on puudutettu, sen puudutuspiikin kuva on jäänyt verkkokalvolleni ikuisiksi ajoiksi. Ei helpota asiaa. Huomisen jälkeen olen kokemusta rikkaampi ja toivon mukaan hengissä. Tämä parin viikon pohdinta aika on vaan pahentanut, en usko että kaksi viikkoa sitten päästin suustani lauseita " ihan sama, repikööt sen pois. sattuuu ei voi syyyödäää!" juu repikööt pois vaan. Kuhan mua ei satu sillo, eikä sen jälkeen!

Valitus.

Höyheniä

Perjantain "kunniaksi" kävin tuossa yhden parhaimman ystävättäreni kanssa kaupungilla vähän kaupoissa kattelemassa. Syynä oikeestaan koko menoon oli ensiviikolla eteentulevat vanhojentanssit! Kuinka paljon stressiä ja asioita moinen juhla oikein pitää takanaan.. paljon ja vähän enemmänkin. Toisaalta, olen ihminen joka tykkää olla kaikessa mukana vaikka ei sitten oikeesti tykkääkkään. Jotenki sotken itseni vaan kaikkeen, joten aihetta katsoa peiliin ennen kuin alkaa valittaa.

Onko kukaan yrittäny taiteilla höyhenistä kivaa pientä yksinkertaista ja mahdollisesti kampaukseen tulevaa härpäkettä? Hmm. Varmaankin. Mun luovuuteni loppui kesken ennen ku kerin edes alottaa joten odotan rakkaan äitini apua, saa luvan ratkaista tämänkin ongelman. Olen kuitenki kamalan innostunut tekemään höyhenjuttuja! Mutta tuskin koskaan pitämään, silti onhan se ihan mukavaa askarrella joskus oikein olan takaa. Luovuuteni on ollut kadoksissa, mutta haluan kovasti löytää sen jostain!

Kun tapaa ihmisen, tai kolmannen osaako sitä koskaan arvata mitä voi tapahtua? Harvemmin ei. Olen kyllästynyt tähän talveen ja odotan jo kesää. Kesä, tule jo! Odotan kesän tuovan elämääni noita ihmisiä, ja tilanteita joita ei olisi voinut arvatakaan. Hyviä ja pahoja. Kaikki ovat tervetulleita.

Täällä taas.

Mun blogin pito loppu yhtä nopeasti ku se alkoki. Nyt kuitenki on tullu olo että voisin taas yrittää, kun en tätä koskaan saanu poistettua.
Oon todennu että tosi moni pitää blogia. On muotia ja ruokaa ja käsitöitä ja kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä. Muoti-ilmiö tai vastaava taitaa olla.
Joskus kauan sitte kirjottelin kaikkia kivoja juttuja ja sain niistä palautetta ja se innosti mua vaan entistä enemmän kirjottamaan. En tiedä onko tää blogin pitäminen kuitenkaa semmonen paikka missä saisin kirjoituksilleni "huomiota" mutta en osaa sanoa onko se nyt enää niin paha asia. Jos saisin tallennettua jotain tänne, mistä mikään ei koskaan katoa, voisin varmaan ajatella että oon tehny jotain. Oman päiväkirjan sivut ei oo täyttyny vuoteen kohta. Täyttyisikö tämä?

Vaatteet.

Olen tässä nyt kunnostautunut tolla ompelu puolella. Vähän enemmänki!
Kerrottakoon kaikille että mussa on kaiketi aina asunu pienen pieni käsityö ihminen. Joskus se jopa kasvaa vähän suuremmaks! Vaikka niin päätin silloin joskus ku tän väsäsin, etten rupee tänne laittelee mitään kuvia vaatteista, asusteista taikka koruista, yhtäään mistään semmosesta. Olen kuitenkin päättynyt nyt toisin. Laitan tänne juuri sitä mitä haluan. Meneillään on muutosten aika. Sovitaan niin.

En tiedä koska saan tänne jotain somasia kuvia omista vaatekappaleistani jotka huristelen mummun vanhalla pfaff ompelukoneella aivan oman pään sisältämin taidoin. Ideat tulee mistä lystää, otan mallia, keksin itse ja katson muilta. Kaikki minun ompelussani on sallittua eikä oikeaa tai väärää tapaa ommella saumaa ole olemassakaan, saatikka vetoketjuista puhumattakaan. Vaatteiden pysyessä päällä, itse niistä tykäten ne ovat = täydellisiä.
( Valjastaen äitini kuvaajakseni lähipäivinä puen päälleni vaatteet, otan kuvan laukuista ja koruista + lisäksi toivon että saan ne tänne. Edes omaksi ilokseni)

Tiistai.

Tämä ei niin toimi.
En osaa koskaan kirjottaa sillo ku on jotain muutaki elämässä.
Mun oma pieni elämä muuttu hetki sitte, aivan uudella tavalla. Luulin, että se ois jotenki maailman loppu tai jotain.. Mut nyt voin vaan nauraa itelleni. Kun vihdoin uskaltaa luopuu jostain, voi saada jotain uutta tilalla. Niin kliseetä, niin kaikkea, mutta myös niin totta. Joko valitettavasti tai onneksi.
Mun kohalla onneksi.

Oon syntyny ihan kesän alussa. Summer girl. Auringon tullessa esiin, ja paistaessa tännekki on ihan sama kuinka vinksallaan kaikki ois, oon silti ilonen. Oikeestaan nyt ku kaikki puut ja ruoho on tullu vihreeks oon ihaillu sitä koko ajan! Varmaan kaverit ihan kyllästyneitä jo ku ihailen " vitsi toi ruoho. Mennään ulos!". Ensimmäistä kertaa näin. Mut en valita.

Olen tehnyt mekon, muokannut toisen. Voin sanoa saaneeni jotain aikaseks, kaikesta huolimatta. Olen ylpeä. Ja nyt odotan vaan että vihdoinkin pukisin päälleni jotain mitä olen itse saanut aikaan.